Loppusanat

03.11.2008 Meidän rakas pieni poikamme on tänään kaksi viikkoa ja kaksi päivää vanha. Pikkuhiljaa alkaa vauva-arki sujua. Toki pienen ihmisen "rytmittömyys" tuo elämään omat haasteensa ja tuntuu, että joka toinen päivä olen elämäni vedossa kun taas joka toinen päivän itken miehelle väsymystä. Imetys on alkuvaikeuksien jälkeen alkanut sujumaan, tosin rintakumi on tuossa touhussa ehdoton. Ilman kumia vauva ei rintaa huoli (muutamaa vahingossa tapahtunutta poikkeusta lukuunottamatta). En kuitenkaan tässä vaiheessa asiasta aio stressata. Pääasia, että pikkuinen saa vatsansa täyteen.

Meille on syntynyt varsinainen yövirkku. Päivisin pikkuinen nukkuu hyvinkin kolmen neljän tunnin unia, mutta illalla iltasyötön jälkeen silmät pojottavat auki. Eilen illalla tankattiin pikkuinen lisämaidon avulla uneen ja poika taisikin nukkua elämänsä yöenkat klo 22.45-03.20. Kieltämättä tänään olo on (ehkä poikkeuksellisenkin) virkeä. No, eihän nälkäisenä itseäkään nukuttaisi.

Vauva kasvaa ihan silmissä. Juuri eilen ihasteltiin miehen kanssa sitä, miten pikkuisen kädetkin ovat aivan eri kaliiperia kuin alkuun, silloin olivat niin kovin heiveröisen tuntuiset. Pienen syntymäpainonsa vuoksi vauvalle annetaan päivittäin vitamiinitippoja (annetaan aina nelikiloiseksi saakka) ja toissapäivänä (kahden viikon ikäisenä) aloitettiin lisäksi d-vitamiinin antaminen. Sitähän lapsille tulee antaa ympäri vuoden aina jonnekin kolmen vuoden ikään (jos nyt oikein muistan).

Raskausaikaa muistelen hyvällä ja synnytyskin on jostain kumman syystä kääntynyt mielessäni kauniiksi kokemukseksi. Miehen kanssa olemme jo leikillämme alkaneet haaveilla toisesta... ehkä ei kuitenkaan ihan vielä. Alapää on jo mukavasti parantunut, ihan täysin eivät tikit ole vielä sulaneet, siitä muistuttaa ajoittainen alapään kutiaminen. Varsinaista kipua en kuitenkaan enää tunne.

Tämän blogin tarkoituksena oli kertoa raskauden yrittämisestä ja itse raskausajasta. Vauvan hoidosta keskustellaan sitten aivan eri foorumeilla. Kuka tietää, vaikka itsekin vielä innostuisin aiheesta blogia kirjoittamaan. Olemme miehen (ja pikkuprinssimme) kanssa kulkenee pitkän tien. Aina se ei ole ollut (etenkään henkisesti) helppo, mutta aikahan tunnetusti kultaa muistot. Tämän blogin pariin on mukava palata muistelemaan ja toivon, että blogista on iloa ja apua myös muille samassa tilanteessa oleville pareille. Haluan kiittää kaikkia kanssani matkaa tehneitä ja toivottaa oikein mukavaa loppusyksyä, alkutalvea, tulevaa joulua ja onnea elämään. Siis iso kiitos ja kumarrus...